Kuollut kulma

Anne Holt on norjalainen, vuonna 1958 syntynyt kirjailija jolla on ennen kirjailijan uraansa takana mm. toimiminen vähän aikaa Norjan oikeusnimiterinä. Hän on koulutukseltaan asianajaja ja työskennellyt myös Norjan poliisin palveluksessa ja luonut merkittävän uran toimittajana. Kuollut kulma, nyt puheena oleva kirja on viides Inger Johanne Vik-dekkari.

En muista ihan varmaan olenko lukenut tämän Vik-sarjan kaikki aikaisemmat kirjat, Holttia olen kyllä lukenut paljon ja aina pitänyt lukemastani. Kuollut kulma alkaa tosi dramaattisesti ja tapahtuu päivänä, joka on jäänyt Norjan lähihistorian synkimpänä, 22.7.2011. Tuolloin tapahtuu Oslon pommi-isku ja Utoyan joukkomurha, mutta myös kahdeksanvuotias Sander poika putoaa tikkailta ja saa surmansa.

Poliisilla ei ole irrotetaan tapausta tutkimaan kuin kokematon poliisi Henrik Holme.

 Vik on perhetuttu Sanersin vanhemmille ja astuu sananmukaisesti siksi mukaan tapaukseen heti kirjan alussa.

Tämä kirja on kolmas peräkkäinen lukemani rikosromaani, jossa keskiössä on lapseen kohdistuva väkivalta. Minusta tämä on myös kirkkaasti paras, Holt kirjoittaa uskottavasti, hän kuvaa henkilöitään tarkasti ja kirja on myös juuri sopivan pituinen(286 sivua). Holt myös osaa yllättää, kun jo luulee kaiken selvineen, tapahtuu vielä käänne ja kirjan päätyessä on vähintäänkin hämmentynyt, ellei suorastaan surullinen olo.

Tästä kirjasta on pidetty myös blogistien joukossa, tässä muutama linkki Nenä kirjassa, leena lumi ja kirjanainen

Anne Holt Kuollut kulma Gummerus 2013

Tähdet: ****

Vuoden ensimmäinen lukukokemus

Kun edellinen blogi-kirjoitukseni käsitteli viimeistä viime vuonna lukemaani kirjaa, on kai loogista, että tämän kirjoituksen otsikko on vuoden ensimmäinen lukukokemus. Sattumalta tai siten ei, molemmat kirjat liikkuvat ainakin hiukan samalla alueella. Nyt käsitellyssä on Marko Kilven uusin, viime vuonna ilmestynyt Kuolematon. Olen itse aiemmin lukenut Kilven kaksi ensimmäistä romaania, Jäätyneitä ruusuja(07) ja Kadotetut (09). En oikein muista, pidinkö niistä kai kuitenkin päällimmäiseksi jäi positiivinen vaikutelma uudesta tekijästä suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Kilpihän on ammatiltaan poliisi, opiskellut ammattiin myöhemmällä iällä, tausta kyllä näkyy ja tuntuu vahvasti myös Kuolemattomassa.

Aihepiiri on siinäkin hiukan samanlainen kuin Poika matkalaukussa kirjassa, lapsiin kohdistuva väkivalta ja väärinkäytökset. Nyt vaan mennään potenssiin sata rankemmalla juonella. Kilpi kirjoittaa hyvin, voisi sanoa jopa kaunista suomea, Siinä aukeaa yksi ristiriita kauniin kielen ja raain, kovan tarina välillä. En lähde nytkään mihinkään juoni  kun ne eivät tässä blokissa ole olleet tapana. Eräs suora lainaus kirjasta tekee mieli tänne laittaa, se kuvaa hyvin mistä on kysymys:” Mä en usko Jumalaan, Elias toteaa vakavana. - Mutta siitä mä olen varma, että sen lähemmäksi helvettiä ei voi päästä”.

 Lukukokemuksena tämä on kyllä pysäyttävä ja ajattelemaan paneva. Ehkä aihe myös on sellainen, että liikutaan hiuksen hienolla rajalla, milloin on vaara, että kerronta menee sosiaalipornon puolelle muuta Kilpi onnistuu mielestäni pysymään rajan asiallisella puolella.

Tämä kirja on selkeästi koskettanut monia blogisteja, tässä muutamia linkkejä salamatkustaja,kirjavinkit ja rakkaudestakirjoihin.

Marko Kilpi Kuolematon  Gummerus 2013

Tähdet :***+

Vuoden viimeinen kirja

Tämän blogi-kirjoituksen piti ilmestyä jo viime vuonna, sillä se koskee viimeistä viime vuonna lukemaani kirjaa. Aikapula tai laiskuus siirsi kuitenkin kirjoittamista ja nyt juttu ilmestyy tämän vuoden ensimmäisenä.

Kyse on Tanskalaisten Agnete Friis & Lene Kaaberbøll kirjasta Poika matkalaukussa jonka luin juuri ennen joulua. Kirja on dekkari noin väljästi määriteltynä, nimi herätti minussa alkuun ennakkoluuloja, onkohan tämä sellainen kirja jossa mässäillään joillain sairailla lapsiin kohdistuvilla väkivallan teoilla. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Tämän kirjan sankarina on Nina Borg, Punaisen Ristin työntekijä. Sarjassa on Tanskassa ilmestynyt neljä osaa ja tämä nyt suomennettu on siis niistä ensimmäinen.

Kirja on nopealukuinen, luvut ovat lyhyitä, kerrottu yleensä eri henkilön näkökulmasta ja tarina etenee koko ajan sujuvasti. Kirjan loppuun on lisätty koukku, joka saa lukijan kiinnostumaan jatkosta.

Kaiken kaikkiaan tämä avaus kyllä panee odottamaan lisää käännöksiä Nina Borgin seikkailusta tanskanmaalla.

Tästä kirjasta ehti jo viime vuonna kirjoittaa mm Kirjakirppu.

Agnete Friis & Lene Kaaberbøll  Poika matkalaukussa  Siltala 2013

Tähdet:***

Kaksi kirjaa

Olen viimeksi lukenut kaksi kirjaa tapahtumista, jotka ovat olleet omassakin elämässäni määrätyllä tavalla vaikuttavia. Sikisi päätin kirjoittaa niistä tällaisen yleisen blogi jutun, vaikka kirjat olisivat ansainneet omankin kirjoituksen.

Kirjat ovat Philip Shenonin   Kennedyn murhan salattu historia  ja Auli Leskisen Petojen aika.

Shenon on The New York Timesin toimittaja, joka sai viisi vuotta sitten puhelun amerikkalainen asianajajalta, joka oli uransa alkupuolella työskennellyt tutkijana presidentti John F. Kennedyn salamurhaa selvittäneessä Warrenin komissiossa. Soittaja ehdotti, että Shenon kirjoittaisi kirjan myös Warrenin komissiosta. Hän lupasi Shenonille, että komission tarina on "paras koskaan kuulemasi dekkari". Shenonin kirjan sankareita ovat Warrenin komission nuoret tutkijat, jotka saapuivat Kennedyn murhan jälkeen Washingtoniin etsimään totuutta presidentin murhasta.  Kennedyn murha on oikeastaan ensimmäinen historiallinen tapahtuma, josta minulla on omakohtaisia muistikuvia. Olin murhan tapahtuessa kymmen vuotias koululainen, ja muistan, että kuulin murhasta varmaan tv-uutisista heti silloin 22.11.1963. Myöhemmin olen lukenut paljon murhaa ja erilaisia salaliittoteorioita koskevia kirjoja ja totta kai nähnyt myös Oliver Stone elokuvan JFK. Mielipiteeni siitä, kuka murhan takana oikein oli, ovat vaihdelleet, mutta viime vuodet olen aika vankasti kallistunut sille kannalle, että Lee Harvey Oswald, oli paitsi murhan tekijä, myös loppujen lopuksi yksin vastuussa koko asiasta. Shenon kirja paras anti oikeastaan onkin siinä, että se valloittaa hyvin sitä, miksi murhasta syntyi niin monenlaisia salaliittoteorioita.

Leskisen kirja taas kertoo Chilen sotilasvallankaappauksen ajasta 1973. Keskiössä on santiagolainen Rojasin perhe, jonka sotilasvallankaappaus repii riekaleiksi. Oma veli kavaltaa ammattiyhdistysliikkeessä työskentelevän isän, eivätkä aikuistuvat lapset – varsinkaan Cristina – hyväksy uutta isäpuolta. Ja onko isä edes kuollut? Hänen ruumistaan ei koskaan löydetä. Cristina, kirjan pääkertoja, on myös uhri, vaikka poteekin syyllisyyttä, koska jäi eloon. Vankeus, kidutus ja loputtomat raiskaukset mursivat hänet ilmiantamaan eläviä, kuolleita ja kuvitteellisia henkilöitä. Cristinan, perheen tyttären on lopulta kirjoitettava kaikki auki. Isä ja poikaystävä eivät nouse eloon joukkohaudoista, veli ei palaa maanpaosta (suomesta), eikä Chilen kauhu pyyhkiydy pois, mutta kirjoituksen myötä vainajat, nöyryytetyt ja nujerretut saavat oikeutensa olla ihmisiä, edes ajatusten tasolla.

Olin Chilen kaappauksen aikaan kaksikymppinen nuorimies, jolla oli herännyt kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Chile oli kaukainen paikka, mutta maan tapahtumissa oli joitain sellaista uutta ja merkittävää, jonka aisti sellainenkin, joka oli vain kotimaisen uutisvirran varassa.

Leskinen kirjoittaa minusta koskettavasti. Hän kuvaa kammottavia tapahtumia niin, että lukijan on tavallaan pakko valita puolensa. Kirja vaatii myös määrätynlaista keskittymistä, tapahtumat eivät vuorottele aina totutussa järjestyksessä, joskus minunkin täytyi palata taaksepäin ymmärtääkseni missä nyt mennään.

Kirja kuitenkin palkitsee ja saa aikaan tunteen, että on lukenut  jotain merkittävää, jotain joka jää pitemmäksi aikaan mieleen.

Shennonin kirjasta en blogi kirjoituksia ole löytänyt, laitan tähän linkin HS kirjailijan haastatteluun. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1383019480274.

Leskisen kirjasta on kirjoittanut hienon ja oivaltavan arvion psrakastankirjoja.

Philip Shenonin   Kennedyn murhan salattu historia   Otava 2013

Tähdet :***

Auli Leskisen Petojen aika  WSOY 2013

Tähdet : ****

Rautainen ammattilainen

Leena Lehtolainen on kuulunut jo kaksikymmentä vuotta kotimaiseen dekkarikirjallisuuden kärkinimiin. Kun hän aloitti 90-luvulla, naisdekkiristit olivat vielä harvinaisia eli Lehtolainen on myös ollut tienraivaaja ja varmaan esikuvakin muille rikoksilta kirjoittaville naisille, jota ei vieläkään suomessa ole kovin montaa.

Lehtolaisen on kunnostautunut Maria Kallio sarjalla, joita ennimäinen ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten ja tätä vuota ilmestynyt Rautakolmio on kahdestoista sarjan osa. Kirjat ovat menestyneet mainiosti ja niitä on myös käännetty useille kielille, varsinkin Saksassa ne ovat olleet menestys, mikä sinänsä on harvinaista herkkua suomalaiselle kirjallisuudelle.

Olen itse lukenut kaikki Maria Kallio kirjat, ja olen pitänyt tästä Lehtolaisen luomasta henkilöhamosta alusta asti. Hän oli alkuun tervetullut poikkeus poliisiromaanein miehiseen maailmaan. Vuosin myötä Kallion persoonan tuli lisää piirteitä avioliitonsa lapsien myötä mutta minusta ihmissuhde kuviot eivät koskaan ole Kallio-dekkareissa haukanneet liian suurta osaa, päinvastoin kuin esim. joissain ruotsalaisten naisdekkaristien kirjoissa.

Rautakolmio on siis kahdestoista Kallio-dekkari, täällä Turussakin se on ollut kirjaston lainatumpien listalla, minä jonotin omaani useita kuukausia.

Viime viikolla sen sitten sain lainattua, ja parissa päivässä kirja tuli ahmittua. Eli kyllä Lehtolainen minun odotukseni täytti mainiosti. Uskottava tarina, kiinnostavat henkilöhahmot, ripaus vanhaa Marian menneisyyttä, uusia kulmia työtoverista. Usein puhutaan ruotsalaisdekkareista niiden yhteiskunnallisesta otteesta, Lehtolainenkin kuvaa suomalista arkipäivää, ei osoittelevasti vaan arkipäivän ihmisten elämän kautta, mistä myös hänelle pisteet.

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös mm. ammankirjablogi, jonka arvioon minäkin yhdyn täysin.

Leena Lehtolainen Rautakolmio Tammi 2013

Tähdet:***+

Tunturiin haudattu salaisuus

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Tunturihauta on kolmas Sebastian Bergmanista ja Riksmordin henkirikosyksiköstä kertova kirja. Nyt ruskaretki Pohjois-Ruotsissa päättyy ikävästi, kun joen törmän pettäessä sen alta paljastuu kuolleen ihmisen käsivarsi. Paikalta löytyy joukkohauta, johon on haudattu neljä aikuista ja kaksi lasta. Aikuisista kaksi pystytään tunnistamaan kadonneeksi hollantilaiseksi pariskunnaksi. Loput ruumiit ovat selvästi perhe, mutta ketään sopivaa ei ole julistettu kadonneeksi.

Toisessa tarinan juonteessa seurataan tv-toimittajaa ja maahanmuuttajaperhettä. Perheenpää Hamid on kadonnut vuosia sitten, eikä perheen äiti Shibeka ole osannut antaa katoamisen olla. Afgaaninaiselle ei yhteisössä juuri omaa tilaa löydy eikä lupaa tehdä asioita omin päin, Shibeka on kuitenkin yrittänyt selvittää miehensä katoamista. Viimeisenä toivonaan hänellä on tv-toimittaja Lennart Stridh, joka kiinnostuu tapauksesta: miksi tavanomaiselta vaikuttava kahden miehen turvapaikka-asioihin liittyvä katoaminen on Ruotsin turvallisuuspoliisin salaiseksi julistama asia? 

Tilaa saavat myös Riksmordin ryhmän henkilökohtaiset kuviot(vähän liikaa minusta). Bergmanilla on edelleen menossa lähentymisvaihe tyttärensä kanssa – tyttären, joka ei edelleenkään tiedä, että Sebastian on hänen isänsä. Vanjalla on jännittävät ajat, sillä hän on hakenut FBI:n jatkokoulutukseen Yhdysvaltoihin.

Varsinaista jännitystä tästä kirjasta ei löydy ja tarina olisi voitu kertoa paljon vähemmällä sivumäärällä.

Silti minun täytyy sanoa, että minua järkytti varsinkin afgaanimiesten kohtalo, se voisi olla hyvin totta 200 – luvun terrorismin luomassa pelon ilmapiirissä. Kirjan loppuun oli taas laitettu koukku, jolla saadaan

lukijat odottamaan uutta osaa tätä tarinaa(minua se vähän ärsytti).

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet mm. http://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/urihauta. http://leenalumi.blogspot.fil ja  virkistävän eriävän mielipiteen tarjoava Erkki Tuomioja http://www.tuomioja.org

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Tunturihauta  Bazar2013

Tähdet : ***