Sukupolviromaani

Joskus ajattelen, että olisi mukavaa jos vielä olisi samanlaisessa tilanteessa kun nuorena kirjaston käyttäjänä hain lukemista. Silloin sitä kierteli kirjastoa läpi ja luki kirjojen takakansitekstejä, ne sitten saivat lainamaan tai jättämään kirjan hyllyyn. Tietenkin sitä sitten opi hakemaan esim. saman tekijän kirjoja tai palautus hyllystä niitä joita muutkin olivat lainanneet. en oikein muista koska olisin enemmin alkanut lukea kirja-arvosteluja lehdestä, ehkä vasta siinä parikymppisenä. 

Tämä kaikki tuli mieleeni kun luin Juha Itkosen uutuuden Ajo. Luin tästä kirjasta ensimmäisen kerran netistä, se melkein on nykyään se media jota kautta uutuudet tulevat tietoon. Sitten luin kyllä ihan lehtiarvostelun omasta kotiseudun lehdestä Turun Sanomat ja pian tein varauksen kirjastoon. Nyt joulukuussa sen sitten sain luettavaksi ja parissa päivässä ahmaisin.

Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijani, siitä tulee toinen vaikeus kun arvioi tätä kirjaa. Kirjaa vertaa helposti Itkosen aikaisempiin, ja silloin tämän kirjan omat ansiot vääristyvät.

Sillä minusta Ajo on hyvä lukuromaani. Sen ihmiset ovat aitoja, Itkonen kuvaa niin tätä aikaa kun kuusikymenlukua osuvasti. Romaani liikkuu Itkoselle ominaisella tavalla kahdessa ajassa, sen ihmisillä on kyllä yhteys aikojen takaa toisiinsa, mikä tarinan edetessä tulee esille. Jotkut ovat pitäneet tarinaa vaisuna, mitään suurta ei lopulta tapahdu. Minusta taas kuvatut asiat ovat niin merkittäviä ja tärkeitä näille ihmisille tässä tarinassa, että se ansaitsee tulla kerrotuksi. On hyvä päättää tämä lukuvuosi ja bloggaukset osaltani tähän kirjaan, on hyvä huomata että suosikki kirjailijani on vedossa.

Romaanilla on Itkoselle henkilökohtainen merkitys, kuvatunlainen tapahtuma on hänen sukuhistoriassaan todella tapahtunut. Silti minusta tässä kertomuksessa ei ole mitään tirkistelyn makua.

Tästä kirjasta löytyy blogistaniassa monia kirjoituksia, linkkaan tässä niistä muutamia, marinkirjablogi. tassakaupungissatuleeaina ja kirjakaapinkummitus  joista viimeisen, kirjakaapinkummituksen mietteet osuvat ehkä kaikkein lähemmäs omiani.

Juha Itkonen Ajo Otava 2014

Tähdet :****

Kaksi vanhaa tuttua

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jo aikaa, olen tässä kyllä lukenut muutamia kirjoja mutta en ole innostunut niistä mitään kirjoittamaan.

Tässä tulee nyt muutamia hajamietteitä kahdesta kirjasta ja kahdesta kirjailijasta joihin molempia tutustuin jo aikoja sitten, nyt löysin heidät tavallaan uudestaan.

Ensimmäinen on Joni Skiftesvik, jonka Valkoinen Toyota vei vaimoni ,on mielestäni hieno kertomus ,siitä mitä me olemme. Olemme rakennettuja muistoistamme. Mitä olemme tehneet, sitä elämämme on ollut. Ihmiset ympärillämme, rakkaat perheenjäsenet, ystävät, työtoverit. Kotikulmien hahmot. Niistä elämä on tehty, ja jotkut meistä ovat ottaneet tehtäväkseen kirjoittaa sen ulos.

Tutustuin tosiaan Skiftesvikiin jo hänen ensimmäisen kirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja kautta, en muista olenko muita hänen kirjojaan lukenut mutta tämä lukukokemus herätti kyllä kiinnostuksen lainata niitä kirjastosta.

Toinen vanha tuttavuus on Pirkko Saisio, jonka tänä vuona julkaistu uutuus on nimeltään Signaali. Signaali on kertomus kokoelma, jossa Saisio liikkuu muistossaan elämäänsä, tässä lähinnä lähimenneisyydessä. Sainio on äärimmäisen tarkkanäköinen, ja hän luo huikeita kuvia elämän virrasta, joka minulle avautui ihan kuin elokuva konsaan. mutta hän onkin paitsi kirjailija, myös dramaturgi ja näyttelijä.

Sainio oli yksi ensimmäisiä kotimaisia romaanikirjailijoita, jotka tekivät minuun vaikutuksen Elämänmeno ja Betoniyö muistuvat edelleen vaikuttavina lukukokemuksina. Ilo on havaita, että melkein ikä toveri on edelleen täydessä iskussa.

Joni Skiftesvik  Valkoinen Toyota vei vaimoni WSOY 2014

Tähdet :***+

Pirkko Saisio Signaali Siltala 2014

Tähdet:****